Kylmä on pahasta, lämmin on rakasta – eli mikä on työyhteisön merkitys vastoinkäymisissä

Jos työpäivät ovat tasaisen mukavia, eivät kukkutimuruset erotu. Siitä johtuu tämän blogin kirjoittamisen tauko. Elämä on ollut ihanaa!!!

Mutta nyt on pakko kertoa: Unelmieni työpiste neljän naisen työyhteisössä päätyi toisen (mukavan) henkilön käyttöön. Syy jäi hieman epäselväksi. Ei siitä sen enempää. Muutin 15 metriä kauemmaksi, oven taakse.

Olen palellut viikon sisällä muistini mukaan enemmän kuin koskaan, sisätiloissa. Ulkona on tietysti ollut nämä pakkasen aiheuttamat autonkäynnistysjutut, joista olen selvinnyt harvinaisen avuliaan yksityisyrittäjähuoltomiehen avustuksella – ja uudella akulla.

Inhimillinen kärsimys ei ole ollut mielessä Suomen pakkassäiden päättäjällä tammikuun alkuviikoilla, ei myöskään niiden mielessä, jotka päättivät sijoittaa työpisteeni aulaan, jossa vetää ja puhaltaa pakkasella kuin olisi kylmäeteisessä. Varustus sisätiloissa: pitkät kalsarit, pitkähihainen paita, fliisikerrasto, villapaita, villasukat, talvikengät, toppapuku, villakaulaliina – taukoina sormille rukkaslämmitys.

Työskentely-ympäristössä ei ole moitittavaa: design-harmaa sermi erottamassa WC:n sisäänkäynneistä, iso tekokukka, kauniisti muotoiltu pöytä, kohtuullinen työtuoli, toimiva tietokone, pieni lamppu – luonnon valoa arvostaa kun sen menettää – kaksi sähköpatteria, jotka lämmittävät aivan vieressä olevaa kohdetta, paljon työskentelyni keskeyttäjiä. Kaikki halusivat tietää, miksi olen käytävässä ja kuinka voin työskennellä siinä viimassa (palo-ovi + ilmastointi). – Enkä voinutkaan.

Kirjoittaessani tätä olen muuttamassa toisen tai ehkä kolmannen (sisäpiirin juttu) kerran muutaman päivän sisällä. 11 muuttolaatikollista (kalusteet, tietokone sekä 25 vuotta materiaaleja ja muistoja) kulkee pihan poikki kauemmas ihanista työkavereista toiseen taloon ja toisiin maisemiin, mutta ei niin kauas, ettei sähköpostilla tai aacp:llä ulottuisi pikaisesti.

Kurkku on kipeä. Astma reagoi pölyyn, hikeen ja kuivaan pakkaseen. Ehkä myös stressiin. Miksi juuri minua koetellaan?

Mutta mitäs tässä ruikutan ja missä on se murunen?!

No se on se. KAIKKI ihmettelivät, mitä järkeä tässä oli. Siis ihan KAIKKI kylmäkaapin ohikulkijat ja minua vähänkään tuntevat. Omistan aivan mahtavat työkaverit. Eivät he ole materiaalia, vaan henkeä. He eivät vain huomaa, vaan oikeasti välittävät. Jos joskus tuntuu siltä, että mitä järkeä on tässä työssä ja muutoissa paikasta toiseen (en todellakaan ole ainoa), palaan elämäni viluisimpaan viikkoon, jossa sain elämäni eniten empatiaa. Enkä vähiten lähimmältä esimiesnaiseltani. Sitä kuumaa tomaattikeittoa en taida unohtaa koskaan!

Lämmin on rakasta – ja sisäinen lämpö parasta. Halaus kaikille ohikulkijoille!

JK Seuraavassa muutossa tulee olemaan vähemmän tavaraa ja joku muu pakkaamassa.

Opettajan tärkein työväline

Onko opettajan työssä tärkeintä liitutaulu, tietokone, oma persoonallisuus, kirjat, luokkatila…? Ei suinkaan. Ilman laadukasta ääntä sekä taitoa sen huoltamiseen ja käyttöön ei opetustyössä kauan viihdy.

Useimmilla opettajilla on kokemus tilapäisestä flunssan aiheuttamasta äänen menetyksestä. Moni tuntee ainakin yhden kollegan, joka on joutunut ääniongelmien vuoksi lopettamaan opetustyön. Vaihtoehtona on usein varhaiseläke tai ammatinvaihto.

Oma ääneni on kärsinyt vuosien varrella useista asioista:  yhtäjaksoinen puhuminen päivätolkulla 8 t/vrk, puu- ja homepölyinen työympäristö, joskus jopa kokolattiamatot, ilmastointiongelmat, huono akustiikka, ergonomia mitä sattuu, astma ja allergiat, lopulta jopa vaihdevuosien ilot. Vielä vuosi sitten olin epätöivon partaalla. Miten ihmeessä voin enää opettaa? Mahdoton yhtälö? Paitsi että joskus toiveet toteutuvat.

Jokainen Opettaja-lehteä ja muita medioita silmäilevä on huomannut, miten verkko-opetus on vallannut elintilaa tavalliselta luokkaopetukselta. Omassa oppilaitoksessa emme ole olleet jäljessä- mutta emme edelläkävijöitäkään. Lukuisten virallisten ja vähemmän virallisten palaverien – sekä kuukausien puhumattoman sairausloman – jälkeen sain mahdollisuuden osoittaa oppimiskykyni Moodlen ja verkkopedagogiikan maailmassa: vähemmän puhetta, enemmän tekstiä.

Tässä sitä ollaan. Perjaintai-iltapäivän myöhäistunteina värkkään innoissani ohjeita verkkokurssin keskustelupalstalle osallistuville. Käyn myös melkein viikottain koulutuksissa, jotka natsaavat kokonaisuuteen. Olen pollea ja hymysuinen. Olen tarmokas ja pursuan uusia ideoita. Ihan kuin aloittaisin jotain uutta lukua elämässä.

Ääni on mikä on, mutta elämä jatkuu työntäyteisenä.

Opettajan kesäloma on yhtä juhlaa

Ei se mitään, jos sattuu samaksi kesäksi oma 10-vuotishääpäivä, miehen 5-kymppiset, äidin 85-vuotispäivä, lapsen tasalukusynttärit, kummilapsen rippijuhlat, serkun ja siskon miehen 6-kymppiset  jne.  Niinhän kaikille…

Mutta huvittaisiko ketään lukea sellainen tilasto, jossa totuudenmukaisesti kerrottaisiin, kuinka kauan opettajilta menee aikaa toipua kevätlukukauden rasituksista?  En ole törmännyt. Kuka siitä olisi edes kiinnostunut? Omalta kohdaltani on mennyt suunnilleen näin: Kun olin ollut opettajana 1 – 5 vuotta, meni toipumiseen 1 – 2 viikkoa; opettajana 6 – 20 vuotta, toipumiseen 3 – 4 viikkoa (noin juhannukseen asti); opettajana yli 20 vuotta, ei enää oikeastaan voinut toipua, sillä sielu haravoi maastoa opettajan katseella eikä siinä ole joustoa yhtään! Voisiko tämä tarinan kukkutimurunen olla, että olen tiedostanut oman identiteettini? Ehkä.

Oli silti aika noloa, että heräsin pari yötä sitten keskellä Rooman vanhaa keskustaa uneen, jossa näin selkeästi, miten minut erotettiin työstäni tehtyäni jotain niin rohkeaa, että puhuin liikaa. Autch!  Sama painajainen joka ikinen vuosi. Mikä itsetuntoani riivaa? Nyt taidan kirjoittaa liikaa.

Opettajalle ohjeistus: Lähde mahdollisimman kauas kotioloista (ja koulu-) heti kuin loma koittaa. Palattuasi – vaikka vain viikon kuluttua – maailma näyttää toisenlaiselta. Ennen lähtöä laita laatikkoon tai komeron takahyllylle kaikki opetusmateriaali, jotta se ei osu silmään heti kotiuduttuasi. Jos tavaraa on tolkuttomasti, ei se haittaa, kunhan vain saat sen pois silmistä. Kun se ei heti lomalta tultuasi tartu uudelleen sinuun, saat pienen välimatkan mahdollisuuden ja kenties voit viettää pari viikkoa ihan oikeata lomaa sieltä irtautumislomalta tultuasi.

Onkos sinullakin paljon opintoja kesällä työhön liittyen? Meillä kaikilla opettajilla on, paitsi jos ei sairastele tai ole jotenkin “joukon petturi”. Minä heti eilen Roomasta tultuani päätin kirjoitella blogiin, joka kuuluu opiskelutehtäviin ja mielessä kaihertelee Moodlen käsikirja, joka on kesälainassa, puhumattakaan puolen metrin selvittämättömästä materiaalipinosta, jonka siis oppieni mukaan kätkin laatikoihin. Älä tee niin  kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon.

Tsemppiä kaikille opettajille ja erityisesti kurssikavereilleni Lahdessa   Älkää tehkö yhtään mitään, vaan viettäkää ihana kesäloma!

JK  Kesän jälkeen: Olipa mukava tulla töihin lepäämään!

Ensimmäinen enkeli, toinen tonkeli, kolmas kovanokka…

Joskus voi käydä niinkin, että opettaja saa kokonaisen kurssin pidettäväksi pelkän otsikon pohjalta. Usein autuus annetaan sijaisille, mutta ei se ole tuntematon ilo muillekaan opettajille. Tänä lukuvuonna pientä päänvaivaa teetti jalo aihe: Kommunikaatiotaidot. Sen ei pitäisi olla outo alue äidinkielen opettajalle, joka saa siitä leipänsä. Vai mitä?

Taustoistani täytyy valaista, että olen ääniongelmainen (aiheesta kirjoitan myöhemmin lisää) ja työelämän tarvitsema kommunikaatio on nykyisin enimmäkseen puhumista, ei esimerkiksi puhumisesta kirjoittamista. Opetushallituksen (ammatillisten opettajien opetuksen suunnittelun isokiho!) sivuilta kävin ctrl+f -menetelmällä etsimässä, mitä aiheesta pitäisi sisustajille oikeasti opettaa. Vastaus: puhumista ja kirjoittamista -  erityisesti asiakkaan kanssa ja asiakkaalle. Hieno lähtökohta.

Ensimmäinen enkeli: Kokosin kaikkea mahdollista ja mahdotonta materiaalia, minkä avulla voisin avata teemaa opiskelijoille. Äidinkielen opettajien “kesäpäivillä” elokuussa 2008 oli evästetty, ettei viestintätaitojen opetus esim. luentoina siirry työelämään. Sen sijaan elämyksellinen oppiminen, opiskelun aikana sisäistetty vaikkapa ryhmätyötaito tai suvaitsemisen kyky siirtyy.  Tältä pohjalta lähdin kehittelemään kurssia: innostuin ja etsin illan toisensa perään jyviä, joita voisin sirotella opiskelijoiden tielle.

Ohjasin opiskelijat etsimään kommunikaation kannalta puutteita omasta ryhmästään. Sovimme, että kurssin aikana parit ja pienryhmät vaihtuisivat tiheään tahtiin, jotta jokainen oppisi toimimaan muidenkin kuin kaverin kanssa. Lopputuloksena oli  minun kannaltani aivan mahdottomasti kaikkea, mutta onneksi opiskelijat olivat tyytyväisiä. Aiemminkin olen saanut kokea saman: Uutuuden viehätys ja opettajan innostus välittyy opiskelijoille.

Toinen tonkeli: Sain tehtäväksi pitää keväällä 2009 jälleen “Kommunikaatiotaidot”. Nyt laadin ohessa jo opetussuunnitelman pätkää. Kurssi toteutettiin puolen jakson aikana intensiiviopintoina, joten aiemmat tuntisuunnitelmat runsauksineen joutivat roskiin. Voinko vaatia opiskelijalta, että hän useana peräkkäisenä päivänä jaksaisi tuntikausia harjoitella asiakaspalvelua tai miettiä reklamaation sävyjä? Kehittelin “Pientä pintaremonttia” -ohjelman pohjalta tarinan, joka oli kurssin punainen lanka. Karsin turhia rönsyjä ja yritin kaivaa opiskelijoista esiin rohkeutta.

Kurssin loputtua jouduin haasteelliseen tehtävään, sillä oli vaikea erotella, kuka opiskelijoista ei ansaitsisi parasta arvosanaa. Kaikki laittoivat persoonansa peliin! Asiakkaille esitetyt planssit olivat niin hienoja, että pyysin luvan käyttää niistä otettuja kuvia myöhemmin opetuksessa.

Koin, että tarina on oikea lähtökohta; asiat on integroitava niin, että mosaiikin sirpaleista muodostuu kokonaisuus.

Kolmas kovanokka: Nyt tiedän vihdoin, miten kurssi pitäisi vetää. Ainoa huono juttu on, ettei seuraavista alan opiskelijoista ole tietoa. Ei edes tietoa, valitaanko alan opiskelijoita enää koskaan meille. Onneksi voimme laatia opetussuunnitelmaa siitä huolimatta ja miettiä, mihin järkevään yhteyteen kommunikaatiotaidot kannattaisi sijoittaa, jotta se palvelisi opiskelijoiden oppimista, opinnäytetyötä, työelämää ja kokonaisuutta.

Hui-hai. Minulle jäi hyvä fiilis, iso kukkutimurunen.

Miten jakaa 14 tuntia kahdeksalle kuukaudelle?

Ammatillisella puolella puhutaan opintoviikoista. Neljätoista tuntia on noin puoli opintoviikkoa eli ei juuri mitään. Ajasta minulle kuitenkin maksetaan, ei vaivasta.  Mutta tällä palstalla en nurise – vaikka mieli tekisi – vaan kerron onnistumisen kokemuksia. Toivottavasti kukaan työnantaja ei tämän blogin luettuaan saa ideaa soveltaa pedagogista kokeiluani omassa oppilaitoksessaan

Kesä on tulollaan ja vedet ovat vapaina. Moni lukijoista haaveilee jo veden varassa olemisesta: uimisesta ja veneilystä. Mutta monikaan ei tule ajatelleeksi, kuinka monta työtuntia opiskelijalta menee aikaa tuollaisen savolaisen, hämäläisen, summalaisen tai seabrightilaisen valmistukseen, puhumattakaan siitä, että rakentaa sata vuotta Vesijärven pohjassa nukkuneen hylyn pohjalta replikan (muuten ainut laatuaan Suomessa) tai kunnostaa käyttökelpoiseksi paatin, jonka kuka tahansa muu sijoittaisi juhannuskokkoon. Voin kertoa, että tunnit – tai vuorokaudet – lasketaan sadoissa.

Miten tämä liittyy 14 tuntiin ja eiliseen kukkutimuruseeni? No veneenrakentajat ovat vuosia nurisseet, miten motivaation puute vaikuttaa opinnäytetyöhön,  jos lukujärjestykseen merkittynä, noin kahden kuukauden aikana on raapaistava hieman pintaa ja selostettava juuri tuohon ajankohtaan sattuva veneenrakennuksen työvaihe, pieni siru kokonaisuutta. Kuka on kiinnostunut pelkästä maston valmistuksen yksityiskohdista? Entä jos juuri jakson aikaan et syystä tai toisesta – vaikkapa tilanpuutteen vuoksi – voi edes aloittaa? Ymmärsin yskän. Kun venettä valmistetaan, se tehdään useimmiten asiakkaalle tai itselle tyyliin “perinnöksi pojalleni”. Kohderyhmä ei todellakaan ole opettaja eikä edes tuleva työnantaja.

Kehittelin noin vuosi sitten venemiesten nurinoista toteuttamiskelpoisen sapluunan: Halukkaat opiskelijat voisivat dokumentoida koko veneen kahdeksan kuukauden aikana (siinä ajassa ehtii tehdä vähintään rungon…). Opiskelin kesällä 2008 pari viikkoa Moodlen oppimisympäristöä ja toimitin verkkoon kaikki ohjeeni. Ammattiopettaja innostui ja auttoi niiden muokkaamisessa veneenrakentajille sopiviksi. Verkkokurssi on sikäli mainio keksintö, että sitä tutkimaan opiskelija pääsee halutessaan vaikka keskellä yötä.

Lokakuussa veneenrakentajien ryhmä suostui kokeiluun, joskin hieman varauksellisesti. Kenelläkään ei ollut kokemuksia verkko-opinnoista. Mutta ei se mitään, sillä ei ollut minullakaan. Opiskelijat halusivat tavata säännöllisesti, vaikka emme juuri mitään muuta saaneet aikaiseksi kuin mukavaa juttelua. Verkossa oli välillä jotain tekstejä, aika vähän. Kurssin kautta kuitenkin oli helppoa lähetellä “miten menee”-viestejä. Opiskelijat pysyivät hereillä kirjallisen osan suhteen ja lähettelivät tavalla tai toisella kyselyjä ainakin tietoteknisistä ongelmista, joita yritin ratkaista. Siis yritin. Kurssin kautta lähetin tiedotteita ja sinne tallensin asiat, joita oli yhdessä sovittu. Tunnollisimmat jättivät luettavakseni pitkiä selostuksia venetyypin taustoista ja valmistuksen vaiheista. (Saatoin kommentoida niitä kotona sairauslomienkin aikana, jos tunsin itseni hylätyksi ja yksinäiseksi.)

Eilen opiskelijat esittivät tuotoksensa. Kaikki kunnia opiskelijoille, jotka ovat tehneet hienon urakan! Mutta kukkutimuruseni on se, että yksi veneerakentaja kertoi minun olevan ainoa opettaja, joka oikeasti on ohjannut heitä. Tiedän, ettei se voi pitää paikkaansa, mutta jos opiskelijan tunne on tuo, niin ehkä valmistumisen glamourista sirunen kimmahtaa sisääni ja uppoaa. – Tässä veneessä muuten on toinenkin potkuri, ammattiopettaja.

Henkilökohtainen opinnäytetyön ohjaus johtaa joskus perille

Toisinaan sairauden vuoksi opettaja joutuu jäämään kotiin. Toisinaan pitkäksi aikaa. Joskus sellaiset opiskelijat, joihin on onnistunut luomaan hyvän suhteen, lopettavat opiskelun, koska juuri SE opettaja ei ole paikalla. Ja voi olla, että jopa valmistuminen viivästyy – vain sen vuoksi, että SE opettaja ei ole fyysisesti läsnä ja kannustamassa.

Opiskelijan katoaminen kuvioista pitäisi kai kääntää voitoksi: Olen saavuttanut kiintymyksen ja palaute vain ilmenee kummallisena versiona.

Tänään sain kokea flown. Se on tunteita nostattava kokemus opetustyössä. Kokemuksen jälkeen oli vaikea palata arkeen, jossa käyn hakemassa kaupasta lapselle nopeasti valmistuvaa ruokaa, tai ihmettelen, onko minun vuoroni lukea iltasatu.

Haluatko lukea lisää? Opiskelija, täysi-ikäinen kaveri, oli opinnäytetyön kirjallista osaa vaille valmis astumaan koulun jälkeiseen elämään, ainakin melkein. Paha vain, että sairastuin kesken jakson. Oli aika tehdä konkreettisia päätöksiä.

Sovimme täsmällisen ajan ja ilmoitin etukäteen, että käytettävissä on neljä tuntia. Lupasin auttaa niin paljon kuin voin. Lähtökohta oli melkein olematon. Varsinainen opinnäytetyö, tuote, oli kuitenkin valmis ja oli onnistunut hyvin – tosin hieman liian myöhään. Ehtona oli, että opiskelija saapuisi paikalle ja toisi mukanaan lukivaikeutensa vuoksi mahdollisimman paljon kuvamateriaalia opinnäytetyöprosessistaan. Onneksi olin sopinut jo hyvissä ajoin, että ammattiopettajat valvoisivat kuvausten toteutumisen.

Kaverin ongelmana oli aiemmin ollut kirjoitusvaikeuksien lisäksi keskittymistaidon puute ja vielä huono motivaatio koko opinnäytetyön tekemiseen. Elämässä oli niin paljon muuta juuri nyt.

En odottanut kovin paljon, mutta päätin olla ystävällisen voimakastahtoinen. Minulla oli puhelinnumero tallennettuna kännyyni siltä varalta, että pitäisi soittaa ja hakea lopulta kaveri kotoaan. Kiertelin aamulla koko koulurakennuksen ja laitoin viestejä sinne tänne, että jos tapaus ilmestyy, täytyy ohjata luokseni tiettyyn luokkaan. Oli yllätys, että hän oli tismalleen oikeaan aikaan paikalla. Ei mennyt kuin pari minuuttia, ennen kuin me molemmat olimme uppoutuneita Photoshopin saatavilla olevaan versioon. Hänellä oli työvaiheistaan miltei 90 kuvaa!

Olin jo edellisenä päivänä suunnitellut, että parhaimmillaan saamme työn oikeasti valmiiksi, jos vain saisin myytyä suunnittelemani formaatin: kuvan leveys 11 cm, resoluutio 200 dpi, hän rajaa kuvan, minä asettelen tekstikehyksen ja ryhmittelen kuvat niin, etteivät ne hypi Wordissa, hän kertoo kuvien sisällön ja minä muokkaan sanotun lauseiksi. Hän tarkistaa, onko ajatus oikein. Minä korjaan kieliasun. Hän päättää, mitä kuvia valitaan. Hän päättää kuvien järjestyksen. Kun olen toistanut asiaa riittävästi, hän tekee lopun työn. Sama toistetaan. Ja sama toistetaan. Lopuksi tarkistaisimme asemoinnin yhdessä.

En voinut uskoa, että suunnitelmani todella toimi. Työhön meni tasan siihen varattu aika. Pidimme vain yhden, vartin tauon. Sain kokemuksen opettajan flow:sta – kaikki sujuu kuin vesi. Kukaan ei häiriinny mistään. Ajantaju katoaa. Hän ymmärtää neuvoni ennen kuin ehdin edes sanoa. Yhteistyö ei keskeydy väärinkäsityksien vuoksi eikä mihinkään vaiheeseen juututa liikaa pohtimaan. Kukaan ei astu kenenkään varpaille. – Lopputulos: 14 sivua kiinnostavasti etenevää tarinaa kuvin ja kuvatekstein kerrottuna.

Jos tämänpäiväisiä kokemuksia olisi itse kullakin useammin, olisi työssä muutakin vetovoimaista kuin pitkät kesälomat.

Opettajan kukkutimurusia eli uravalinta ei ollut täysin turha

Sirkku

Tässä blogissa julkaistaan ajatuksia ja tuntemuksia, joita vain ope voi kokea. Saatan kirjoitella joukkoon joitakin opetukseen liittyviä vinkkejä niiden maikkojen iloksi, jotka eivät vielä ole saaneet niin valtavasti kokemuksia kuin allekirjoittanut. Täytynee vielä mainita, että olen äidinkielen ja viestinnän opettaja. Kommentteihin tulevia kirjoitusvirheitä en aio arvioida

Muutamat lukijat ovat kyselleet, mitä ihmettä ne kukkutimuruset oikein ovat. Käsite on Leena Erkkilän sadusta vuodelta 1968, jolloin olin 11-vuotias kirjojen ahmija. Kokoelman nimisatu on luettavissa verkossa.