Henkilökohtainen opinnäytetyön ohjaus johtaa joskus perille

Toisinaan sairauden vuoksi opettaja joutuu jäämään kotiin. Toisinaan pitkäksi aikaa. Joskus sellaiset opiskelijat, joihin on onnistunut luomaan hyvän suhteen, lopettavat opiskelun, koska juuri SE opettaja ei ole paikalla. Ja voi olla, että jopa valmistuminen viivästyy – vain sen vuoksi, että SE opettaja ei ole fyysisesti läsnä ja kannustamassa.

Opiskelijan katoaminen kuvioista pitäisi kai kääntää voitoksi: Olen saavuttanut kiintymyksen ja palaute vain ilmenee kummallisena versiona.

Tänään sain kokea flown. Se on tunteita nostattava kokemus opetustyössä. Kokemuksen jälkeen oli vaikea palata arkeen, jossa käyn hakemassa kaupasta lapselle nopeasti valmistuvaa ruokaa, tai ihmettelen, onko minun vuoroni lukea iltasatu.

Haluatko lukea lisää? Opiskelija, täysi-ikäinen kaveri, oli opinnäytetyön kirjallista osaa vaille valmis astumaan koulun jälkeiseen elämään, ainakin melkein. Paha vain, että sairastuin kesken jakson. Oli aika tehdä konkreettisia päätöksiä.

Sovimme täsmällisen ajan ja ilmoitin etukäteen, että käytettävissä on neljä tuntia. Lupasin auttaa niin paljon kuin voin. Lähtökohta oli melkein olematon. Varsinainen opinnäytetyö, tuote, oli kuitenkin valmis ja oli onnistunut hyvin – tosin hieman liian myöhään. Ehtona oli, että opiskelija saapuisi paikalle ja toisi mukanaan lukivaikeutensa vuoksi mahdollisimman paljon kuvamateriaalia opinnäytetyöprosessistaan. Onneksi olin sopinut jo hyvissä ajoin, että ammattiopettajat valvoisivat kuvausten toteutumisen.

Kaverin ongelmana oli aiemmin ollut kirjoitusvaikeuksien lisäksi keskittymistaidon puute ja vielä huono motivaatio koko opinnäytetyön tekemiseen. Elämässä oli niin paljon muuta juuri nyt.

En odottanut kovin paljon, mutta päätin olla ystävällisen voimakastahtoinen. Minulla oli puhelinnumero tallennettuna kännyyni siltä varalta, että pitäisi soittaa ja hakea lopulta kaveri kotoaan. Kiertelin aamulla koko koulurakennuksen ja laitoin viestejä sinne tänne, että jos tapaus ilmestyy, täytyy ohjata luokseni tiettyyn luokkaan. Oli yllätys, että hän oli tismalleen oikeaan aikaan paikalla. Ei mennyt kuin pari minuuttia, ennen kuin me molemmat olimme uppoutuneita Photoshopin saatavilla olevaan versioon. Hänellä oli työvaiheistaan miltei 90 kuvaa!

Olin jo edellisenä päivänä suunnitellut, että parhaimmillaan saamme työn oikeasti valmiiksi, jos vain saisin myytyä suunnittelemani formaatin: kuvan leveys 11 cm, resoluutio 200 dpi, hän rajaa kuvan, minä asettelen tekstikehyksen ja ryhmittelen kuvat niin, etteivät ne hypi Wordissa, hän kertoo kuvien sisällön ja minä muokkaan sanotun lauseiksi. Hän tarkistaa, onko ajatus oikein. Minä korjaan kieliasun. Hän päättää, mitä kuvia valitaan. Hän päättää kuvien järjestyksen. Kun olen toistanut asiaa riittävästi, hän tekee lopun työn. Sama toistetaan. Ja sama toistetaan. Lopuksi tarkistaisimme asemoinnin yhdessä.

En voinut uskoa, että suunnitelmani todella toimi. Työhön meni tasan siihen varattu aika. Pidimme vain yhden, vartin tauon. Sain kokemuksen opettajan flow:sta – kaikki sujuu kuin vesi. Kukaan ei häiriinny mistään. Ajantaju katoaa. Hän ymmärtää neuvoni ennen kuin ehdin edes sanoa. Yhteistyö ei keskeydy väärinkäsityksien vuoksi eikä mihinkään vaiheeseen juututa liikaa pohtimaan. Kukaan ei astu kenenkään varpaille. – Lopputulos: 14 sivua kiinnostavasti etenevää tarinaa kuvin ja kuvatekstein kerrottuna.

Jos tämänpäiväisiä kokemuksia olisi itse kullakin useammin, olisi työssä muutakin vetovoimaista kuin pitkät kesälomat.