Miten jakaa 14 tuntia kahdeksalle kuukaudelle?

Ammatillisella puolella puhutaan opintoviikoista. Neljätoista tuntia on noin puoli opintoviikkoa eli ei juuri mitään. Ajasta minulle kuitenkin maksetaan, ei vaivasta.  Mutta tällä palstalla en nurise – vaikka mieli tekisi – vaan kerron onnistumisen kokemuksia. Toivottavasti kukaan työnantaja ei tämän blogin luettuaan saa ideaa soveltaa pedagogista kokeiluani omassa oppilaitoksessaan

Kesä on tulollaan ja vedet ovat vapaina. Moni lukijoista haaveilee jo veden varassa olemisesta: uimisesta ja veneilystä. Mutta monikaan ei tule ajatelleeksi, kuinka monta työtuntia opiskelijalta menee aikaa tuollaisen savolaisen, hämäläisen, summalaisen tai seabrightilaisen valmistukseen, puhumattakaan siitä, että rakentaa sata vuotta Vesijärven pohjassa nukkuneen hylyn pohjalta replikan (muuten ainut laatuaan Suomessa) tai kunnostaa käyttökelpoiseksi paatin, jonka kuka tahansa muu sijoittaisi juhannuskokkoon. Voin kertoa, että tunnit – tai vuorokaudet – lasketaan sadoissa.

Miten tämä liittyy 14 tuntiin ja eiliseen kukkutimuruseeni? No veneenrakentajat ovat vuosia nurisseet, miten motivaation puute vaikuttaa opinnäytetyöhön,  jos lukujärjestykseen merkittynä, noin kahden kuukauden aikana on raapaistava hieman pintaa ja selostettava juuri tuohon ajankohtaan sattuva veneenrakennuksen työvaihe, pieni siru kokonaisuutta. Kuka on kiinnostunut pelkästä maston valmistuksen yksityiskohdista? Entä jos juuri jakson aikaan et syystä tai toisesta – vaikkapa tilanpuutteen vuoksi – voi edes aloittaa? Ymmärsin yskän. Kun venettä valmistetaan, se tehdään useimmiten asiakkaalle tai itselle tyyliin “perinnöksi pojalleni”. Kohderyhmä ei todellakaan ole opettaja eikä edes tuleva työnantaja.

Kehittelin noin vuosi sitten venemiesten nurinoista toteuttamiskelpoisen sapluunan: Halukkaat opiskelijat voisivat dokumentoida koko veneen kahdeksan kuukauden aikana (siinä ajassa ehtii tehdä vähintään rungon…). Opiskelin kesällä 2008 pari viikkoa Moodlen oppimisympäristöä ja toimitin verkkoon kaikki ohjeeni. Ammattiopettaja innostui ja auttoi niiden muokkaamisessa veneenrakentajille sopiviksi. Verkkokurssi on sikäli mainio keksintö, että sitä tutkimaan opiskelija pääsee halutessaan vaikka keskellä yötä.

Lokakuussa veneenrakentajien ryhmä suostui kokeiluun, joskin hieman varauksellisesti. Kenelläkään ei ollut kokemuksia verkko-opinnoista. Mutta ei se mitään, sillä ei ollut minullakaan. Opiskelijat halusivat tavata säännöllisesti, vaikka emme juuri mitään muuta saaneet aikaiseksi kuin mukavaa juttelua. Verkossa oli välillä jotain tekstejä, aika vähän. Kurssin kautta kuitenkin oli helppoa lähetellä “miten menee”-viestejä. Opiskelijat pysyivät hereillä kirjallisen osan suhteen ja lähettelivät tavalla tai toisella kyselyjä ainakin tietoteknisistä ongelmista, joita yritin ratkaista. Siis yritin. Kurssin kautta lähetin tiedotteita ja sinne tallensin asiat, joita oli yhdessä sovittu. Tunnollisimmat jättivät luettavakseni pitkiä selostuksia venetyypin taustoista ja valmistuksen vaiheista. (Saatoin kommentoida niitä kotona sairauslomienkin aikana, jos tunsin itseni hylätyksi ja yksinäiseksi.)

Eilen opiskelijat esittivät tuotoksensa. Kaikki kunnia opiskelijoille, jotka ovat tehneet hienon urakan! Mutta kukkutimuruseni on se, että yksi veneerakentaja kertoi minun olevan ainoa opettaja, joka oikeasti on ohjannut heitä. Tiedän, ettei se voi pitää paikkaansa, mutta jos opiskelijan tunne on tuo, niin ehkä valmistumisen glamourista sirunen kimmahtaa sisääni ja uppoaa. – Tässä veneessä muuten on toinenkin potkuri, ammattiopettaja.